Naurua, innostusta, pyllyn kuumumista ja vähän kaikkea

Päivät tuntuu menevän ohitse hurjaa vauhtia. Lauantaina heräsin tavattoman ajoissa ja pääsin näkemään kun Linz herää öisestä horroksestaan. Koko kaupunki oli sumun peitossa ja aurinko etsiskeli itseään esiin. Kun pääsin kotiin aamupalalle, oli päivä jo selkeämpi ja aurinko paisteli. Tavattiin eräs suomalainen rouva A, jonka kanssa kierrettiin torille ilmestynyttä lauantai-kirppistä. Illalla vietettiinkin iltaa muutamien uusien kavereiden kanssa ja ”Ollaan hetki” muuttui ”Kotiin aamuyöllä”. Oli hauskaa ja naurua riitti.

Sunnuntaina oli aika vähän tutustua koulumatkaan ja saatiin kolmas suomalainen matkaan mukaan. Illalla järjestettiin kansainvälinen ilta, jonne olin ostanut salmiakkia mukaan. (Pusseja oli alun perin kaksi, mutta yksi lauantai-illan hauskoista ideoista oli syöttää uusille kavereille salmiakkia. Eivät pitäneet.) Olin melko varma, ettei kansainvälinen ilta herättäisi kanssa-asujissa kovin paljoa innostusta ja sain yllättyä positiivisesti kun paikalle ilmestyikin tyyppejä toinen toisensa jälkeen. Parhaimmillaan meitä taisi olla lähemmäs kaksikymmentä tyyppiä istumassa iltaa ja maistelemassa pöydälle ilmestyneitä herkkuja. Turkkilaiset herkut hupenivat hyvää tahtia, salmiakit jäivät syystä tai toisesta meille suomalaisille. Joidenkin ilmeille saatettiin vähän nauraakin. Olin valmistautunut lukemaan kirjoja loppuillan, mutta meidän illanistujaiset venyivätkin pitkäksi ja lopulta sitä pääsi aika suoraan nukkumaan.

Eilen, maanantaina, oli ensimmäinen orientaatiopäivä. Päivä alkoi yhdeksältä ja kotiin pääsinkin sitten seuraavan kerran illalla yhdeltätoista. Aamu aloitettiin runsaalla aamupalalla ja päivä oli täynnä ohjelemaa. Paljon asiaa, vielä enemmän odottamista, muutamia yllätyksiä. Erityisen positiivinen yllätys oli, että meistä otettiin valokuvia. Valokuvia, jotka päätyvät melko suurina yhden pääaulan seinälle. Siellä seinällä komeileekin sitten seuraavat puoli vuotta ei niin -malliotos, johon vielä pitäisi runoilla jotain nokkelaa sanottavaa. Illalla käytiin porukalla syömässä, jonka jälkeen käytiin rouva A:n luona kylässä. Siellä oli pöydät katettu herkkuja täyteen ja kellarista kaivettu meille tarpeellista tavaraa. Jotenkin sitä vaan aina liikuttuu ihan ylitsevuotavasti kaikesta avusta, joka ollaan saatu. Ihan tosi  huippua.

Tänään aamupäivä vierähti vieressä olevassa harjoittelukoulussa. Jonkinlaisen pedagogisen ja koulutuksellisen räjähdyksen koulu aiheutti, kun pylly meinasi kuumua istuessa. Meinasin (taas) itkeä innostuksesta ja kaikista niistä hienoista ja mahtavista ideoista ja tavoista, joita koulussa on. Vai miltä kuulostaa luokka, jossa on koira? Entäpä torkkuhuone? Tai leikkihuone? Lopuksi saatiin kuulla omat harjoitteluluokat, ja tietysti mun koulu on puolen tunnin tramimatkan päässä asuinpaikasta, mutta se on silti nappisijoitus. Pääsen nimittäin CLIL-luokkaan (Content and Language Integrated Learning), jossa on useita maita ja kansallisuuksia edustettuna. Ihan huippua!


Nyt on pieni ruokatauko, jonka jälkeen vielä pitkä iltapäivä edessä. Tarkoitus on ainakin käydä läpi vielä joitain peruskäytäntöjä, saada opiskelijakortti, rekisteröityä ja vielä vähän rekisteröityä.

Huomenna ekskursiolle.

Auf Wiederschauen!

*CLIL eli Content and Language Integrated Leaning tarkoittaa menetelmää, jossa asiasisältöjä opiskellaan vieraalla kielellä, toisin sanoen, vieraskielistä opetusta. (Lähde: Wikipedia)

"Life is a wave, catch it."

Kun on auttamattoman huono kirjoittamaan kuulumisia edes itselleen ylös, voi olla, että blogin näkee kuolevan ennen kun se edes pääsee kunnolla alkuun. Lisäksi takaraivossa siintää pelko vauva.fi sivuston keskustelupalstojen puhutuimman tittelistä, koska tyyli, naama tai ajatukset ei pääse oikealle tasolle. Onnekseni taidan kuitenkin kirjoittaa vähän eri aiheesta kun yleensä sinne keskusteluaiheeksi päätyvät blogikirjoittajat.

Tunnustan, että blogi on yksi luova tapa laiskotella kuulumisten jakamisessa. Tänne voin kirjoittaa kaikki yleiset kuulumiset kaikkien kummien kaimojenkin luettavaksi, eikä tarvitse epätoivoisesti muistutella itseään kirjoittamaan kaikille kuulumisia kaipaileville. Salaisuuksia voi sitten jaella muutamille erityisille.

Tänään kirjoittelen jo Linzistä käsin. Ensimmäiset kaksi päivää on hurahtaneet nopeasti kaikkea mahdollista (ja ehkä mahdotontakin) hankkiessa, kaupungin vilinää ihaillessa ja saksaa sopertamassa. Tänään aamulla Facebookissa odotti hämmentävän huikeita avuntarjouksia täällä Ylä-Itävallassa asuvilta suomalaisilta ja kaikki astioista pyykinkuivaustelineeseen hoituukin helposti. Täällä kotona piti olla keittiöastioita, mutta saipa huomata, että keittiöastiat on vähän suhteellinen ja avoin käsite, eikä muutamalla lautasella ja paistinpannulla välttämättä ihan kovin pitkälle pääse. Varsinkaan kun keittiössä ei ole uunia.

Asun pienessä huoneessa opiskelija-asuntolassa ihan lähellä pääostoskatua. Liikuttava pieni makkari, jossa on oma vessa ja suihku. Keittiön jaan kaikkien saman kerroksen tyyppien kanssa, joita tällä hetkellä on varmasti ainakin yksi, syödessä saatoin nähdä toisen.

Täällä tuoksuu ja kuulostaa vähän Sveitsille, vaikkakin kielen kanssa saa totutella, sillä aksentti on ihan omanlaisensa. Linz on Itävallan kolmanneksi suuri kaupunki ja sijoittuu Ylä-Itävallan alueelle. Ylä-Itävalta on osavaltio ja Linz toimittaa sen pääkaupungin virkaa. Kaupunki on tällaiselle pikkukylän tytölle valtavan suuri, mutta ilmeisen helppo. Ihmiset iloisia ja tonava kiiltää kirkkaana muutaman kadun päässä. Päivät on olleet lämpimpiä ja toivottaneet tervetulleeksi tänne sacher-kakun ja wienerschnitzelin maahan.

Ensimmäinen päivä meni vähän improvisoiden (vessapaperi pyyhkeen virkaa toimittaessa oli varsin erityinen kokemus) ja toinen päivä jo melkein rutiinilla. Jännää ja hauskaa nähdä mitä vaihtojutut tuovat tullessaan.

Itävaltalaisin terveisin,

Wiederschauen!

Ps. Pieni trivia Linzistä, jonka itsekin opin vasta tänään: Hitler vietti lapsuutensa päivät Linzissä ja ilmeisesti viimeisiin päiviinsä asti piti kaupunkia kotikaupunkinaan.