“How could we [the world] have stood by and let that happen to them? We owe them.” (Carrol Walsh)

 

Matka läpi valtavan kauniiden maisemien. Sydäntä kuristaa. Tuntuu oudolta ja väärältä tietää, että kaiken kauneuden keskellä on joskus ollut jotain valtavan karmaisevaa. Perillä näkymät sivelevät silmiä ja takana seisoo muistutus menneestä. Ympärillä maatilat ja ihmiset elävät omaa elämäänsä.

 Meille oli lauantaille järjestetty ekskursio ihan vähän Linzin ulkopuolella sijaitsevalle Mauthausenin keskitysleirille. Ekskursio on osa yhtä kurssia ja saatiin opastettu kierros ympäri keskitysleiriä. Mauthausen oli Itävallan suurin keskitysleiri ja siellä oli noin 200 000 ihmistä, joista noin puolet kuoli sen ollessa toiminnassa. 

Mauthausen oli pääasiassa työleiri, ei kuolemaleiri. Sen tarkoitus oli siis, että sinne menevät kuolevat työtä tehdessään. Ennen leirin aloitusta erotettiin työkykyiset työkyvyttömistä, mikä tarkoitti että esimerkiksi liian nuoret, työhön kykenemättömät lapset ja aikuiset tapettiin heti. Keskitysleirillä oli pääasiassa miehiä, naisia tuotiin keskitysleirille lähinnä prostituutiotarkoitukseen.

Mauthausen on rakennettu kukkulalle. Se on ulkoa varsin näyttävä, kunnioitusta ja kenties pelkoa herättävä rakennus, joka näkyy kauas. Ehkä kukkulan juurella on peloteltu kansalaisia käyttäytymään oikein. Ehkä siellä on itketty isää, joka ei koskaan palaa. Varmasti siellä on itketty myös menetettyjä tulevaisuuksia.

Pääsimme näkemään eri tarkoitukseen käytettyjä parakkeja, osittain säilyneitä krematorioita, kaasukammion ja hautausmaan. Aika vaikuttavaa oli myös seinä, jolle leirillä kuolleiden omaiset olivat tuoneet kuvia ja muistotauluja. Tässä ajassa tuntuu vaikealta käsittää kaikkea sitä, mitä keskitysleirillä on tapahtunut tai millaisissa oloissa ihmiset ovat siellä joutuneet elämään.

Millaista on kun kaikki omanarvotunto, arvokkuus ja identiteetti riisutaan ja jäljelle jää kädessä oleva numeroranneke ja leima, joka määrittyy taustasi mukaan (juutalaisille tähti, poliittisille vangeille/juutalaisten puolisoille punainen väri ja rikollisille vihreä väri). Miltä tuntuu, kun oman arvon määrittelee joku toinen? Miltä tuntuu katsella normaalia elämää, kun tietää olevansa matkalla paikkaan, josta ei ole paluuta? Miltä tuntuu elää vailla tietoa yöunien kestosta, seuraavasta suihkusta tai ruokapalasta? Miltä tuntuu ikävöidä loputtomina yön tunteina kaikkia niitä rakkaita, joiden kohtalosta et edes tiedä? 

On vaikea kuvailla sitä ajatusmaailmaa, tai kaikkia niitä kysymyksiä, joita vierailu herätti. Tunnemyräkkä oli ja on edelleen melkoinen. Tuntui myös väärältä ja surulliselta ajatella, että todennäköisesti juuri synnyinmaani, kansallisuuteni, koulutukseni, uskontoni, ihonvärini ja oikeanlaisen ulkoisen olemukseni vuoksi, olisin luultavasti ollut yksi niistä ”paremmista” ihmisistä. Ehkä olisin katsellut jalkapalloa sairaalan viereen tehdyn kentän laidalla, samalla, kun toisella laidalla ihmiset nääntyvät nälkään, paleltuvat kuoliaaksi tai kuolevat lukuisten sairauksien uuvuttamina. Tuntuu epäreilulta ja surulliselta. Kohtuuttomalta ja käsittämättömältä. 

Opas kehotti meitä pohtimaan, miksi tällainen tapahtuma oli ylipäätään mahdollista? Mikä ja ennen kaikkea kuka mahdollisti sen? Onko ihmisellä mahdollisuus valita mihin uskoo, tai mitä ihmisistä ja heidän arvostaan ajattelee? Opas myös muistutti, että edelleen maailma jossa elämme arvottaa ihmisiä rodun, kansallisuuden, ihonvärin ja monien muiden ominaisuuksien mukaan. Hän toivoi, että emme lakkaisi ajattelemasta ja pohtimasta vuosikymmenien takaisia tapahtumia tai unohtaisi, että vuosikymmeniä sitten hirvittäviä tapahtumia aiheuttanut ideologia on edelleen osittain tai jopa kokonaan nähtävissä tämän päivän maailmassa. On ehkä tarpeen jälleen kerran kartoittaa omat arvonsa ja ajatusmaailmansa ja pohtia, onko niissä muutettavaa.

Vierailu oli herättelevä ja puhutteleva, välillä ihan raivoa nostattava. Viimeinen ajatus on kuitenkin valtava suru. Suru kaikkien niiden ihmisten puolesta, joilta riisuttiin kaikki arvo ja itsekunnioitus. Kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka eivät ansainneet tulla arvotetuksi kansallisuutensa, sukupuolisen suuntautumisensa, vammaisuutensa, uskonsa tai ihonvärinsä vuoksi. Myös kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka menettivät isejä ja äitejä, siskoja ja veljiä, tyttäriä ja poikia, miehiä ja vaimoja. Anteeksi, että se maailma jossa elitte, ei antanut teidän olla yhtä arvokkaita ja rakkaita, kuin ne kaikki muut olivat. 

Ja lopulta suru kaikkien niiden puolesta, jotka edelleen elävät maailmassa, jossa oma arvo ei ole itsestäänselvyys. Anteeksi, että emme vieläkään ole oppineet. Anteeksi, että edelleen on mahdollista kokea olevansa arvoton ominaisuuksien vuoksi, joita ei itse ole voinut valita.

Auf Wiederschauen.

Prahassa mahaa kasvattamassa

 Skypepuhelua odotellessa vois vihdoin fiilistellä Prahan reissua.

 

Praha viettelee kauniilla rumuudellaan, huokeilla hinnoillaan ja oluenjuojan halvoilla (kuulemma erityisen hyvillä) oluillaan. Rujoudellaan Praha on jotenkin kovin aito. Se ei huijaa katsojaansa ja piilota elintasoaan hienosti rakennettujen ulkopintojen taakse vaan on juuri sitä mitä on. Ravintolat houkuttelevat syömään monen lajin illallisia ja hinnat huimaa päätä olemattomuudellaan. Ei tunnu vaikealta suunnitella uutta reissua.

 

Torstaina lähdettiin ja bussi vei meidät vajaassa neljässä tunnissa Prahaan. Lähdin etsimään hostellia, joka löytyi lyhyen matkan päästä bussipysäkin tuntumasta, eikä keskustaankaan ollut turhan pitkä matka kävellä. Hostellin kanssa kävi muuten tuuri, mutta yöllä biletysreissulta palaavat huonekaverit vähän häiritsivät unta. Lopulta vaivaantuneessa hiljaisuudessa yritin olla kuuntelematta vastakkaisen sängyn pariskunnan petipuuhia ja kirosin kadonneita, yleensä hyviä, unenlahjoja. Perjantaina siirryttiin meille varattuun asuntoon, joka kyllä hurmasi avaruudellaan, tutuilla kämppäkavereilla (ei yllätyksiä…) ja aivan erityisesti uunillaan. Illalla pistettiin parastamme ja saatiin asunnon vessa näyttämään teurastamolta ja meistä itse kukin näytti enemmän ja vähemmän teurastajalta. Ilta jatkui isoissa Halloween-juhlissa, joiden organisaatio ei kuuden vuoden kokemuksenkaan jälkeen toiminut. Jonotuksessa meni aikansa ja vähän hirvitti, ettei enää ihmisjoukon seasta löydäkään kavereita. Luonnollisesti mulla oli mukana itävaltapuhelin, jolla ei soiteltu mihinkään, joten eksyminen oliskin ollut viimenen vaihtoehto. Kaikilla tuntui kuitenkin olevan hauskaa ja saatiin tanssia mielinmäärin jos jonkinmoisten olioiden kanssa.

 

Lauantai meni kierrellessä ja syvälle Prahan syövereihin eksyessä. Luonnollisesti maistui myös ruoka. Sunnuntai meni samaa kaavaa ja maanantaina olikin aika palata takaisin Linziin. Prahasta tarttui mukaan kasvanut vatsa ja flunssa, mutta myös pieni pala jotain aivan erityistä, sellaista, mitä ei vielä missään toisessa kaupungissa ole vastaan tullut. Parasta kotiinpaluussa oli ehkä, ainakin vatsan mielestä, pieni lepo kaikesta syömisestä (ja juomisesta).

 

Auf Wiederschauen!