"Where is the good in good-bye?"

Kuusen koristelua joulutorilla harjottelukoulun kanssa.

Viimeiset viikot on olleet täynnä koulutehtäviä, pieniä reissuja (Wien), läksiäisdinnereitä ja haikeita heippoja. Suurin osa meistä tulee vielä takaisin lukukauden loppuun, mutta pieni porukka jää tältä lomalta kotiin. Viimeisinkin tästä porukasta on nyt lähtenyt. Iso talo ammottaa tyhjyyttään, vaikka sen huoneissa vielä ehkä ihmisiä onkin. Porukka on juuri se, jonka kanssa olen viettänyt tiiviisti aikaa. Kaikki on  huipputyyppejä ja erityisesti yksi tyyppi jättää kyllä keväälle ammottavan kolon.  Onneksi luvattiin puolin jos toisin ahdistella toisiamme viestein.

Bad Ischl ja Katrin-vuori

Viime päivinä on ollut varsin ristiriitaisia fiiliksiä. Toisaalta tuntuu, etten itse ole valmis vielä lähtemään, sillä on paljon nähtävää jäljellä. Toisaalta surullisimpien heippojen jälkeen, teki mieli jo itsekin pakata laukut lopullisesti ja jäädä Suomeen. Sain läksiäisiksi muutaman kirjeen ja niitä lukiessa on vollotettu silmät turvoksiin asti. En ehkä löytänyt tältä matkalta suuria sydänystäviä, mutta löysin ystäviä, jotka kyllä jäävät erityisesti mieleen.

Juna-asemalla seisoessa ja lähtijälle vilkuttaessa on kyllä helpottanut, että edessä häämöttää viikon loma Suomessa. Olisi ollut varsin surkeata olla täällä yksin joulu sen jälkeen kun on heipattanut muita kotiin.

Loppu vaihtoajalle lähden uteliain mielin. Toisaalta vähän jännittää millaiseksi ryhmän dynamiikka muotoutuu ja kenen kanssa viettää eniten aikaa. Oltiin kuitenkin oma ryhmämme suuremman ryhmän sisällä, joten vaatinee ehkä pientä "takaisin etsiytymistä". Toisaalta meidän koordinaattorit olivat kehuneet, että ollaan oltu mukavin ryhmä heidän aikanaan; tiivis ja hyvin toimeentuleva, joten ei liene hankalaa löytää seuraa. Oltiin kuulemma myös ensimmäinen ryhmä, joka järjesti kunnon läksiäisjuhlan ensimmäiseksi lähteville. 

Oon mä syönyt korvapuustia Wienissä.

Nyt pitäisi käydä tavaroita läpi ja miettiä, mikä jää jo tällä reissulla Suomeen. Siellä odottaa kaksi autuaan tietämätöntä, ruisleipää ja toivottavasti valkea joulu.

Auf Wiederschauen.

“How could we [the world] have stood by and let that happen to them? We owe them.” (Carrol Walsh)

 

Matka läpi valtavan kauniiden maisemien. Sydäntä kuristaa. Tuntuu oudolta ja väärältä tietää, että kaiken kauneuden keskellä on joskus ollut jotain valtavan karmaisevaa. Perillä näkymät sivelevät silmiä ja takana seisoo muistutus menneestä. Ympärillä maatilat ja ihmiset elävät omaa elämäänsä.

 Meille oli lauantaille järjestetty ekskursio ihan vähän Linzin ulkopuolella sijaitsevalle Mauthausenin keskitysleirille. Ekskursio on osa yhtä kurssia ja saatiin opastettu kierros ympäri keskitysleiriä. Mauthausen oli Itävallan suurin keskitysleiri ja siellä oli noin 200 000 ihmistä, joista noin puolet kuoli sen ollessa toiminnassa. 

Mauthausen oli pääasiassa työleiri, ei kuolemaleiri. Sen tarkoitus oli siis, että sinne menevät kuolevat työtä tehdessään. Ennen leirin aloitusta erotettiin työkykyiset työkyvyttömistä, mikä tarkoitti että esimerkiksi liian nuoret, työhön kykenemättömät lapset ja aikuiset tapettiin heti. Keskitysleirillä oli pääasiassa miehiä, naisia tuotiin keskitysleirille lähinnä prostituutiotarkoitukseen.

Mauthausen on rakennettu kukkulalle. Se on ulkoa varsin näyttävä, kunnioitusta ja kenties pelkoa herättävä rakennus, joka näkyy kauas. Ehkä kukkulan juurella on peloteltu kansalaisia käyttäytymään oikein. Ehkä siellä on itketty isää, joka ei koskaan palaa. Varmasti siellä on itketty myös menetettyjä tulevaisuuksia.

Pääsimme näkemään eri tarkoitukseen käytettyjä parakkeja, osittain säilyneitä krematorioita, kaasukammion ja hautausmaan. Aika vaikuttavaa oli myös seinä, jolle leirillä kuolleiden omaiset olivat tuoneet kuvia ja muistotauluja. Tässä ajassa tuntuu vaikealta käsittää kaikkea sitä, mitä keskitysleirillä on tapahtunut tai millaisissa oloissa ihmiset ovat siellä joutuneet elämään.

Millaista on kun kaikki omanarvotunto, arvokkuus ja identiteetti riisutaan ja jäljelle jää kädessä oleva numeroranneke ja leima, joka määrittyy taustasi mukaan (juutalaisille tähti, poliittisille vangeille/juutalaisten puolisoille punainen väri ja rikollisille vihreä väri). Miltä tuntuu, kun oman arvon määrittelee joku toinen? Miltä tuntuu katsella normaalia elämää, kun tietää olevansa matkalla paikkaan, josta ei ole paluuta? Miltä tuntuu elää vailla tietoa yöunien kestosta, seuraavasta suihkusta tai ruokapalasta? Miltä tuntuu ikävöidä loputtomina yön tunteina kaikkia niitä rakkaita, joiden kohtalosta et edes tiedä? 

On vaikea kuvailla sitä ajatusmaailmaa, tai kaikkia niitä kysymyksiä, joita vierailu herätti. Tunnemyräkkä oli ja on edelleen melkoinen. Tuntui myös väärältä ja surulliselta ajatella, että todennäköisesti juuri synnyinmaani, kansallisuuteni, koulutukseni, uskontoni, ihonvärini ja oikeanlaisen ulkoisen olemukseni vuoksi, olisin luultavasti ollut yksi niistä ”paremmista” ihmisistä. Ehkä olisin katsellut jalkapalloa sairaalan viereen tehdyn kentän laidalla, samalla, kun toisella laidalla ihmiset nääntyvät nälkään, paleltuvat kuoliaaksi tai kuolevat lukuisten sairauksien uuvuttamina. Tuntuu epäreilulta ja surulliselta. Kohtuuttomalta ja käsittämättömältä. 

Opas kehotti meitä pohtimaan, miksi tällainen tapahtuma oli ylipäätään mahdollista? Mikä ja ennen kaikkea kuka mahdollisti sen? Onko ihmisellä mahdollisuus valita mihin uskoo, tai mitä ihmisistä ja heidän arvostaan ajattelee? Opas myös muistutti, että edelleen maailma jossa elämme arvottaa ihmisiä rodun, kansallisuuden, ihonvärin ja monien muiden ominaisuuksien mukaan. Hän toivoi, että emme lakkaisi ajattelemasta ja pohtimasta vuosikymmenien takaisia tapahtumia tai unohtaisi, että vuosikymmeniä sitten hirvittäviä tapahtumia aiheuttanut ideologia on edelleen osittain tai jopa kokonaan nähtävissä tämän päivän maailmassa. On ehkä tarpeen jälleen kerran kartoittaa omat arvonsa ja ajatusmaailmansa ja pohtia, onko niissä muutettavaa.

Vierailu oli herättelevä ja puhutteleva, välillä ihan raivoa nostattava. Viimeinen ajatus on kuitenkin valtava suru. Suru kaikkien niiden ihmisten puolesta, joilta riisuttiin kaikki arvo ja itsekunnioitus. Kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka eivät ansainneet tulla arvotetuksi kansallisuutensa, sukupuolisen suuntautumisensa, vammaisuutensa, uskonsa tai ihonvärinsä vuoksi. Myös kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka menettivät isejä ja äitejä, siskoja ja veljiä, tyttäriä ja poikia, miehiä ja vaimoja. Anteeksi, että se maailma jossa elitte, ei antanut teidän olla yhtä arvokkaita ja rakkaita, kuin ne kaikki muut olivat. 

Ja lopulta suru kaikkien niiden puolesta, jotka edelleen elävät maailmassa, jossa oma arvo ei ole itsestäänselvyys. Anteeksi, että emme vieläkään ole oppineet. Anteeksi, että edelleen on mahdollista kokea olevansa arvoton ominaisuuksien vuoksi, joita ei itse ole voinut valita.

Auf Wiederschauen.

Prahassa mahaa kasvattamassa

 Skypepuhelua odotellessa vois vihdoin fiilistellä Prahan reissua.

 

Praha viettelee kauniilla rumuudellaan, huokeilla hinnoillaan ja oluenjuojan halvoilla (kuulemma erityisen hyvillä) oluillaan. Rujoudellaan Praha on jotenkin kovin aito. Se ei huijaa katsojaansa ja piilota elintasoaan hienosti rakennettujen ulkopintojen taakse vaan on juuri sitä mitä on. Ravintolat houkuttelevat syömään monen lajin illallisia ja hinnat huimaa päätä olemattomuudellaan. Ei tunnu vaikealta suunnitella uutta reissua.

 

Torstaina lähdettiin ja bussi vei meidät vajaassa neljässä tunnissa Prahaan. Lähdin etsimään hostellia, joka löytyi lyhyen matkan päästä bussipysäkin tuntumasta, eikä keskustaankaan ollut turhan pitkä matka kävellä. Hostellin kanssa kävi muuten tuuri, mutta yöllä biletysreissulta palaavat huonekaverit vähän häiritsivät unta. Lopulta vaivaantuneessa hiljaisuudessa yritin olla kuuntelematta vastakkaisen sängyn pariskunnan petipuuhia ja kirosin kadonneita, yleensä hyviä, unenlahjoja. Perjantaina siirryttiin meille varattuun asuntoon, joka kyllä hurmasi avaruudellaan, tutuilla kämppäkavereilla (ei yllätyksiä…) ja aivan erityisesti uunillaan. Illalla pistettiin parastamme ja saatiin asunnon vessa näyttämään teurastamolta ja meistä itse kukin näytti enemmän ja vähemmän teurastajalta. Ilta jatkui isoissa Halloween-juhlissa, joiden organisaatio ei kuuden vuoden kokemuksenkaan jälkeen toiminut. Jonotuksessa meni aikansa ja vähän hirvitti, ettei enää ihmisjoukon seasta löydäkään kavereita. Luonnollisesti mulla oli mukana itävaltapuhelin, jolla ei soiteltu mihinkään, joten eksyminen oliskin ollut viimenen vaihtoehto. Kaikilla tuntui kuitenkin olevan hauskaa ja saatiin tanssia mielinmäärin jos jonkinmoisten olioiden kanssa.

 

Lauantai meni kierrellessä ja syvälle Prahan syövereihin eksyessä. Luonnollisesti maistui myös ruoka. Sunnuntai meni samaa kaavaa ja maanantaina olikin aika palata takaisin Linziin. Prahasta tarttui mukaan kasvanut vatsa ja flunssa, mutta myös pieni pala jotain aivan erityistä, sellaista, mitä ei vielä missään toisessa kaupungissa ole vastaan tullut. Parasta kotiinpaluussa oli ehkä, ainakin vatsan mielestä, pieni lepo kaikesta syömisestä (ja juomisesta).

 

Auf Wiederschauen!

"Saunassa, alasti, saat sinutella, ei silloin kuulu olla muodollinen."

 

Takana on 11 tunnin kylpyläreissu ja täytyy sanoa, että Itävaltalaisessa kylpylässä alkaa suomityttöäkin punastuttaa. 

Pukutila on kaikille. Ujostellen katselet ympärillesi, etenkin sitä takana seisovaa vanhempaa herrasmiestä ja kysyt nolostellen, että ”Tässäkö nämä vaatteet vaihdetaan?” Ohimennen huikattu ”On tuolla pukukoppikin mutta…” saa riisuutumaan nopeasti ja tehokkaasti ja jatkamaan kylpylän puolelle. Tavaroille, erityisesti eväille, pitäisi löytyä paikka. (Kyllä, kylpylään otettiin omat eväät mukaan.) Paikka löytyy ja lähdetään katselemaan tropiikkia muistuttavaa paikkaa, jossa uima-altaan baaritiskillä on jo tungosta. Keskellä uima-allasta on akvaario, jossa Nemo kavereineen uiskentelee.

Huokaiset helpotuksesta. Ainakin täällä kaikilla on jotain päällä. Uima-allas jatkuu pyöröovista ulos, jossa kontrasti lämpimän veden ja viileän ilman välillä saa ihon kipristelemään mukavasti. Pojat haluaa liukumäkiin ja muut päättävät jatkaa matkaa saunomaan. Saunaan mennään kotoisasti alasti, ihan kaikkien kanssa. Siellä istuttiin vieri vieressä, miehet ja naiset. Hämärässä saunassa voi ottaa vähän rennommin ja kuvitella olevansa kotona. Vähän tosin hämmensi keskellä saunaa lipun kanssa pyörivä oikean elämän saunatonttu. Lippu liehui jokaisen löylynheiton välissä ja levitti kuumaa ilmaa ympäri saunaa. Koska kyseessä oli merisuolasauna, välillä käytiin hieromassa kourallinen merisuolaa kroppaan ja jatkettiin saunomista. Jääpalat sihisivät kiukaalla ja kylmensivät käsiä mukavasti. Suomalaiset saunat alkaa tuntua tähän verrattuna vähän alkukantaisilta ja itävaltalaisissa saunoissa tehdään jo melkein taidetta.

 

Saunasta palaat sisälle ja suunnittelet seuraavaa siirtoa. Katselet ympärillä pyöriviä alastomia ihmisiä ja pääsee hermostunut kikatus. On ihan pakko varmistaa, että täälläkö ollaan siis kaikkialla nyt alasti. Joo. Tällä puolella ollaan alasti. Uima-altaissa. Saunoissa. Kaikkialla. Muutaman kerran porealtaassa kun satut kääntämään päätä väärään aikaan ja maisemaa peittää jonkun paljas takapuoli, alkaa loppuajasta taivaalle tuijottelu jo särkeä niskoja. Toisaalta, kun poreet kunnolla alkavat heilutella, sitä pitää jalat ristissä ja kädet visusti sylissä ja toivoo, että se ruumiinosa joka nyt karvaisena hinkkaa jalkaa vasten on vaan vieressä istuvan vanhan herran sääri.

Välillä käyt lepuuttamassa silmiä makoilupaikalla ja maistelet eväitä. Ja okei, katselet hämmentyneenä päiväuniaan nukkuvia ihmisiä. (Ehkä enenmmän hämmentää se, että kylpylässä on varattu päiväunille myös oma huone.)

Kokeiltava on vielä ainakin merisuolaporekylpy, hunajasauna ja VIMO-creamsauna. VIMO-creamsaunaan mennessä alkaa vähän kaivata merisuolasaunan hämäryyttä. Siellä istutaan ihan kirkkaassa päivänvalossa toisiaan vastakkain. Onneksi vieressä on ikkuna, jonka maisemat kummasti miellyttävät koko saunomisen ajan. Rasvat voidellaan pitkin poikin ja taas keskellä heiluu lippunsa kanssa eräs saunatontun elävistä kavereista (kun on ensin yrittänyt raukoille suomalaisille ohjeistaa kuinka pyyhe kuuluu asetella lauteille oikein). Viimeisenä vuorossa on vitamiinisauna, jossa tarjoillaan hedelmiä kesken saunomisen. Hämärä peittää suomalaisten hämmentyneet kasvot, kun joukko itävaltalaisia naureskelee saunatontun ja saunojien vitseille. Muutama sanan sieltä täältä ei ihan avaa asiayhteyttä, ainakaan toivottavasti.

Luonnollisesti on pakko käydä kokeilemassa myös lasten puoli. Kesken vesiliukumäkikierroksen merirosvoshow alkaa ja nipin napin selviät kaikista pommeista. Yksi vesiliukumäistä vie pimeän ja sumuisen luolan läpi ulos viileään ilmaan. Lienee tarpeetonta sanoa, että ehkä muutaman kerran meinaa iskeä paniikki pimeässä putkessa kohti tuntematonta.

Illan viimeiset tunnit vietät hämärästi valaistussa ulkoilma-altaassa. Nyt kun kaikki alastomat kohtaamiset on käyty, yrität vältellä kaikkia niitä romanttisesta valaistuksesta ja toisistaan intoutuneita pariskuntia, ja keskustella kaverin kanssa maailman menosta samalla, kun kumpikin tuijottelee vihreäksi värjääntynyttä vettä.

Takana on siis päivä uusia kokemuksia ja rentouttavaa vedessä lillumista. Kunhan tämä vauvanpyllynpehmeä iho tästä suoristuu, voi ehkä harkita uutta reissua kylpylämaailmojen mekkaan. Ainakin harjoittelemaan sitä alasti saunomista, tai saunomista ylipäätään. Kokematta jäivät kuitenkin vielä esimerkiksi siirappisauna, kuusisauna ja Finnsauna. 

Ensin täytyy ehkä kuitenkin puhdistella vähän verkkokalvoja ja olla tyytyväinen, että seuraavaan muutamaan viikkoon ei tarvitse katsella muuta kun omaa paljasta takapuolta.

Auf Wiederschauen!

Gelato in Gondola.

Kuvittele suloisesti lämmittävä aurinko, vieno tuuli, herkullinen pizza ja maistuva jäätelö. Kuuntele äänekkäästi käytyjä keskusteluita ja yritä arvata onko keskustelua johtava vihainen vai vain innostunut. Katsele likaisen turkoosina lainehtivaa vettä, jota pitkin veneet, gondolat ja laivat hiljalleen seilaavat. Haista kaikki ilmassa leijuvat tuoksut. Sulje silmät ja nauti.

Takana on parin päivän reissu Venetsiassa ja kyllähän kaupunki täytti kaikki odotukset. Asuimme manner-Venetsian puolella, Maestressa. Alkuun meitä vähän peloteltiin alueesta ja sen vaarallisuudesta, mutta saimme yllättyä positiivisesti, eikä mitään ongelmia ilmennyt. Venetsian keskustassa vierähtää helposti pari päivää, jonka jälkeen ehkä kaipaa vaihtelua. Jos olisimme olleet pidemmällä reissulla, seuraavana vuorossa olisi ollut vierailu Maranon ja Lidon saarille. 

 Kaiken kruunaa gondola. 80 euroa maksava n. 30 minuutin kiertely kanaalin vesillä on kyllä hintansa väärti. Gondolaan mahtuu kuusi ihmistä nauttimaan rentouttavasta soutelusta ja kullekin jää maksettavaksi vajaa 14 euroa. 

 Oli muuten hassua huomata, kuinka sekaisin ja hämmentynyt sitä on kaikkien kielten sekamelskasta. Saksa tuntui taipuvan ulkomailla ihan eri tavalla kun täällä Itävallassa. Muutaman kerran tuli pyydeltyä anteeksi saksaksi ja hämmentyneenä aina kävelin eteenpäin ja yritin miettiä mikä se toinen sana on. Aika helpottavaa olla siis täällä ”Entschuldigung”-maassa, ei tarvitse nolostella luontaisesti suusta kumpuavaa anteeksipyyntöä, väärällä kielellä.

Nyt väsyneenä ja kroppa edelleen vähän krampissa junassa nukutun yön jäljiltä, on hyvä alkaa valmistautumaan tulevaan viikkoon. Luvassa on pitkiä päiviä ja jonkinlainen yllätysreissu ulkoliikuntakurssin merkeissä. 

Ihanaa nukkua omassa sängyssä, liikuttaa jalkoja vapaasti ja kääntyillä vaikka koko yö.

Auf Wiederschauen.